Hautajaisissa ihmisten kipu ja suru tiiviistyy niin paksuksi, että sitä ei pysty enää hengittämään kunnolla. Jokainen heistä itki, lävistetyt nuoret miehet, pienet lapset, kaikki, paitsi minä. Kuin olisin vain tarkkailija, joka tahtoo tietää mitä tunteet ovat, joka lapsen kysyvä katse silmissään pohtii mikä on suru. Olisin halunnut juosta ulos kirkosta, hameenhelmat liehuen jalkojen ympärillä. Vain seistä kirkon ulkopuolella, sateessa ja huutaa. Kirkua syytökseni maailmalle siitä ettei se anna minun enää itkeä. Ja kaikki mitä tein oli kuiskata tuohukselle pieni rukous, että jos tosiaan on olemassa jotain enemmän,anna minun serkkuni olla siellä.Mutta minä rukoilin kynttilää, ja sadepisaroita jotka lämpiminä suutelivat maata. En osaa enää ajatella tuolla olevan jotain suurempaa. Painoin kynnet syvemmälle ja syvämmälle käsivarteen, jotta voisin edes jonkin verran samaistua tuskaan jota toiset tunsivat. Veriset puolikuut oikean ranteen päällä, ja mitä sitten? Sade kasteli arkkua kun se laskettiin maan uumeniin. Auto kehräsi hiljaa paluumatkalla, serkun perhe jäi oviaukkoon itkemään ja pyysi ihmisiä tulemaan uudestaankin vierailulle, ilman pimeyttä joka nyt varjosti heidän sanojaan. Ja siltikään, kukaan ei tulisi, ajomatka oli liian pitkä. Jos oppisin itkemään, helpottaisiko se? Murtaisiko se sydäntä  kuristavan vanteen? Vai muuttaisiko se sen vain piikkilangaksi joka uurtaisi syvemmät verijäljet koko ruumiiseeni? Ääneni on käheytynyt huutamisesta. Minä ja varikset istumme yhdessä pihamaalla, mustaan ja harmaaseen verhottuna ja laulamme käheillä äänillämme joita kukaan ei rakasta. Ihmiset ajavat meidät pois pihojaan sotkemasta. Ja mitä muutakaan voin tehdä kuin juosta, minä, siivetön varis? Juosta vain, juosta niin kauan että ihmiset unohtavat minun koskaan olleen olemassa. Voisinko silloin todella olla vapaa?