Valkoisia sanoja mustalla pohjalla. "Olet minulle enemmän siskoni kuin siskonikaan," hän sanoo ja olen onnellinen, ettei hän näe miten silmäni uhkaavat painua kiinni. Kissanpennut leikkivät pahvilaatikossa hylättyjen lukiokirjojeni seassa. Kahden vuoden rutistus on ohi. Tämä talo on öisin hiljainen, enkä ole vieläkään tottunut siihen. Ajatus yliopistosta, vieraasta kaupungista tuntuu kaukaiselta. Olen selannut opiskelija-asuntoilmoituksia laiskasti, mutta mikään ei tunnu todelta. 

Joku ampui poliisin minun kylässäni. En tiedä, onko väärin, että minua liikuttaa enemmän viikko sitten kuollut kissani. Ensimmäinen uutinen sai sydämeni hyppäämään: erään lapsuudenystäväni isä on poliisi. Muistan kaljupäisen miehen paistamassa wokkia perheelleen. Säikähdykseni meni ohi, ystäväni isä on kunnossa. Kenties olen turta uutisille, ne tuntuvat yhtä etäisille kuin fiktiivinen kirjallisuus. Joku ampui poliisin minun kylässäni, ja istun yhä rauhassa lattialla juomassa kylmää teetä vaaleanpunaisesta posliinikupistani. Totta on vain sateen ääni peltikatolla ja nesteen tunne kurkussa. Tuudittaudun olemattomuuteni ja rakastan hiljaa koivunlehtien vihreää.