Miten pysyisin hengissä? Tunnen käden koko ajan, ote tiukkenee ja tiukkenee enkä pääse siltä pakoon. Se kuristaa sydämen, lytistää keuhkot. Vuodattaisin kipuni ulos, niin kuin ennenkin, se on auttanut ennenkin, mutta käsi ei anna. Purkaisin taakkaani ystävilleni, antaisin kantamukseni heille, niin kuin ennenkin, se on auttanut ennenkin, mutta käsi ei anna. Se ei päästä irti, se ei ikinä hellitä, ja vaikka hän antoi jo periksi, käsi ei luovuta. Käsi puristaa minua kokoon kunnes kuolen. Voisin nopeuttaa sitä. Voisin paeta. On olemassa tie ulos. Voisin jäädä ankeaksi muistoksi, tahraksi asvalttiin. Joka hiton ikinen asia muistuttaa minua hänestä. Sammakot, matematiikka, muovilusikat, lippikset, lista ei pääty ikinä, en pääse pakoon ikinä. Jokainen ihminen käytävillä puhuu siitä miten on varma siitä mihin päätyy kuoltuaan, jokainen ihminen puhuu siitä miten toivoo silloin osakseen kauneutta ja hyvää ja pelkää ettei sitä saa. Minä en tiedä, minä en halua arvailla. Miska sanoo että eniten kaikista halveksuu itsetuhoon sortuneita. "Ne viiltelee ihan vaan että vois olla emo, että vois olla cool ja kuuluu porukkaan, ne vaan hakee huomiota sillä miten satuttaa itseään."  Hän korjaa huuliensa punaa, 12-vuotias. Miska ei tiedä, että molemmat joille hän valittaa viiltelevät. Hän katsoo meitä kummaksuen kun emme totea reippaasti olevamme samaa mieltä. Emme me hae huomiota. Me haluamme edes jonkin tien. Edes pienen ja kuhmuraisen kärrypolun. Me haluamme pois. Emme me näytä synkiltä. Emme me näytä surullisilta. Me näyttelemme iloisia ja sosiaalisia ja kiljumme sydämissämme. Kahlitut enkelit siivet seinään naulattuina, emme me kelpaa Jeesuksiksi. Sukellan, sukellan, pohjaa ei näy, paine räjäyttää kovat. Vesi on mustaa ja pyörteilee kuin kieroontunut aika. Maatuska symboloi minulle hulluutta, Pietarista aikanaan ostetut korvikset kertovat tarinaa jota kukaan ei osaa lukea. Kerron jo askelillani elämäntarinani, mutta kukaan ei näe. Ihmiset katsovat lävitseni ja niin haalistun. Ja joku päivä minua ei enää ole olemassa.