Pimeä. Sen pehmeät nahkasiivet kietoutuivat suojaamaan häntä. Hiljaa mielessään hän kiitti yötä väistellessään haisevia lätäköitä. Tämä ei ollut hänen maailmansa. Ei tosiaankaan. Mutta yö oli edelleen sama. Yö ei koskaan tahtonut hänelle pahaa. Ja pimeyden suojissa hän oli vapaa. Hän kumartui maahan, tummalle kujalle. Silmät tuijottivat kaukaisuuteen mitäännäkemättöminä. Korvat siivilöivät ääniä, nenä oli virittynyt äärimmilleen. Hän oli kuin vaaniva petoeläin. Kaupunki pelkäsi häntä, metsien kasvattia. Kaupunki vihasi häntä, se tahtoi niellä hänet, painaa hänet kokoon. Mutta hän oli vahvempi. Paksu tuuli suuteli hänen päälakeaan toivottaakseen onnea. Hän heilautti itsensä yhdellä hallitulla liikkeellä katolle. Hän nousi seisomaan ja oli voittaja. Kaupungin valoilla ei ollut hänelle väliä. Tuulet pyyhkivät mustilla siveltimillään synnit pois hänen kasvoiltaan. Hän nosti leukaansa kuin kuningatar ja suuteli tuulta, antoi sen ottaa hänet omakseen. Kukaan ei enää tiennyt hänen olevan olemassa. Hän avasi silmänsä. Kaksi hopeakolikkoa seuloi pimeyttä. Hän oli sokea päivänvalossa, mutta yö antoi hänelle silmät. Hän leijui eteenpäin, jalat muutaman sentin korkeudella alustastaan. Punaiset hiukset.

Nainen, kaksi naista lastenhuoneen valossa. "Punahiuksinen äpärä. Punaiset eivät kesyynny kunnolla, niin se eläimissäkin. Tuo otus ei koskaan kiinny meihin. Päästä se lähelle niin repii sydämesi ulos, usko pois." Toinen kääntyi pois, hameenhelman kahahdus. Yksi nainen lastenhuoneen valossa. "Uskallakin satuttaa häntä niin se olet sinä jolta lähtee elimiä." Yksinäisyys. Veren kohina suonissa. Joku muu oli elossa. Hän ei.

Hän kiipesi aina vain korkeammalle. Tuuli tanssahteli hänen ympärillään, kyseli mihin hän oli menossa. Pimeyden siivet piilottivat hänet muiden silmiltä. Mutta tuuli oli aina siinä. Hän oli antanut tuulen tehdä kodin kylkiluidensa takaiseen tyhjyyteen. Tuuli  kantoi aina mukanaan viimeistä henkäystä, josta hän ei tahtonut päästää irti. Hän seisoi korkeimmalla katolla. Tuuli työnsi uteliaat sormensa hänen vaatteidensa alle, siveli hellästi pehmeää valkoista ihoa. Hän hyräili hiljaisesta mielihyvästä ja laski jalkansa tikapuille kiivetäkseen alas. Aurinko oli ujuttanut kyntensä pimeän siipien väliin ja veti niitä nyt rauhallisesti erilleen. Liukkaampi askelma. Hän tunsi miten maa oli lakannut olemasta. Ja nyt hän todella kuului tuulelle, hänen tyyni hengenvetonsa sekoittui toiseen viimeiseen, muodostaen uuden ikuisuuden. Pimeä.