On turhaa laulaa rakkauslauluja kuolleille. Miksi ylistäisin silmiä, joiden kimallus on jo mädännyt pois, tai punaisia huulia, joiden jäänteet leijuivat tuhkana sammalelle? On vain irstasta uhrata ikuisen nuoruuden alttarille, sillä kaikkeen hyvään kuuluu katoavaisuus. Kuolema ei koskaan katoa, sen kai ymmärrät sinäkin. Pölyisissä huoneissa se tanssii, heittää valkeat liinat huonekalujen yltä, kuin etsien ruumista. Kuivatut ruususi se painaa näivettyneelle rinnalleen, hymyilee niiden jähmettyneelle kauneudelle. 

Vielä kuolemaakin varmempi on aika. Se riistää ruusut jopa kuoleman otteesta ja murentaa ne pölyksi pölyn joukkoon. Kivetkin se murskaa, kunnes maailmasta, jota niin kovasti ylistät ei ole jäljellä enää mitään. Sinä haluat kesyttää ikuisuuden, vaikka edes tiimalasin hiekka ei pysy otteessasi. Tulevaisuuden lapset kavahtavat äänesi katkeruutta.

En ymmärrä sinua. Sinä valitat minulle ongelmista, jotka olisivat täysin vallassasi korjata, muttet tee niille mitään. Kenties olet laiska, saamaton, heikko, vaikka yrität vaikuttaa joltain muulta. Olisin kutsunut sinua Darcyksi, kunnes huomasin hänet niin paljon ystävällisemmäksi kuin sinä koskaan olet ollut. Sinä olet ainoa joka ei salli minun tehdä suunnitelmia tulevaisuudelleni. Siksi kai olen sulkenut sinut haaveideni ulkopuolelle, siksi kai en enää toivo läheisyyttäsi.

On turhaa laulaa rakkaudesta, joka on menetetty. Miksi ylistäisin tulta, joka on kauan sitten sammunut, kipinää joka ei enää kyde? Kavahdan, kun puhut minulle ikuisuudesta, sillä ikuisuutta ei ole. Vain valheita ja hailakoita haaveita, jotka nekin haihtuvat ennen kuin ehdit juhlia niiden syntymää. Minulla ei ole enää syytä vaalia kiintymystäsi.