Vesipisarat hiipivät hitaasti alas ikkunalasia. Ensilumi satoi paksuna peittona vain sulaakseen pois viikon sisällä, sellaista on puhtaus ja viattomuus. Auttaisiko se, jos poimisin pilvien takaa tähdet ja kuun ja niiden valolla maalaisin sinut uudelleen, sellaiseksi kuin olit ensimmäisissä unissani? Auttaisiko se, jos tanssisit kanssani viimeisenkin valssin etkä jättäisi minua hämärtyvään iltaan, puoliksi vieraiden miesten pyöritettäväksi? 

Tanssit kestivät kuusi tuntia ja minä urhoollisesti pysyttelin jaloillani kaiken sen ajan. Pukuni helman koristepunos putosi hieman ja jouduin hätäkorjaamaan sitä. Lähestulkoon kaaduin tanssiessani linjanjohtajan tyttären kanssa. Silti minä jäin, jäin vaikka sinä olit lähtenyt tuntikausia sitten.

Kivistävin jaloin minä juoksin portaat lopetettuamme. Pelasin vain yhden pelin, lyhennetyn, vain yhden tuulen. Silti jonain valoisampana aikana olisi aurinko ehtinyt jo nousta kun koputin oveesi, kuivuneesta hiestä tahmaisena ja kipein jaloin. Yhäkin otat minut vastaan kysymättä ja minä sinut. Yhä olet ainoa jonka syliä kaipaan istuessani yksin kylmässä huoneessa. Tuuli rämisyttää kattopeltejä, uhkaillen värisevää kansaa ja heidän hauraita ajatuksiaan, läpikuultavia suunnitelmiaan.

En tiedä mitä tahdon tehdä valmistuttuani. Minulla on kevääseen asti aikaa, liian vähän, liian vähän. Pilvien seassa pimeys teroittaa kynsiään. Itken nykyään helpommin kuin koskaan. Syytän sinua, joka teet minusta kesyn ja pehmeän. Tuot heikkouteni esiin ja vaalit niitä kuin kauneimpia kukkia. 

Silti et ole koskaan katsonut minua silmissäsi sellainen lämpö kuin menninkäispojalla, joka lähti jo kauan sitten. Et ole koskaan ihaillut minua kuten minä ihailin kirjavatakkista taiteilijatyttöä, et koskaan kaivannut minua kuten synkän näköinen poika odottaessaan vastausta punatukkaiselta tytöltään. Saat sinä sanoa minulle mitä vain. Antaisin sinulle koko maailmani jos voisin, kaiken sen kauneuden jota et tahdo nähdä ympärilläsi. Antaisin sinulle sata syytä olla onnellinen, jos ottaisit ne vastaan, mutta suljet minut lukkojen taa ja hiljaa etäisyydestä yritän olla sinulle hyvä. Minä moppaan lattiasi ja lämmitän päivällisesi ja minä odotan, odotan aina silloinkin kun unohdat olemassaoloni. 

Auttaisiko se jos juoksisin käsivarsillesi vielä hiukan nopeammin? Auttaisiko se jos kieltäisin jokaisen virheesi? Entäpä jos en enää edes puhuisi toisille, näkisitkö silloin että olen uskollinen? Oi, jos vain kertoisit minulle mitä tahdot, minä myisin vuoksesi vaikka sieluni. Antaisin sinulle jokaisen sisälläni tanssivan säkeen, punoisin kauniit ajatukseni kruunuksi sinun kutreillesi. Silti sinä lähdet ja annat minun odottaa, aina odottaa ja yhä odottaa. Kerro, rakkaani, kauanko aiot antaa minun istua hämärän huoneessa kaksin epäilysteni kanssa ennen kuin uskot olemassaoloni?