Oli kerran musta kissa, hoikka ja sileäkarvainen. Kissa liikkui halki synkän maiseman, kuunvalo leikki sen mustilla kyljillä. Aurinko oli vienyt puiden hohtavan kullan mukanaan suurten metsien taa. Kissa pysähtyi hetkeksi suihkulähteen vierelle ja kuunteli pimeyden kuhinaa, josta oli mahdotonta erottaa vain yhtä ääntä. Kuolema tanssi kosteilla katoilla hiljaa hyräillen, keräten mukaansa ne onnelliset jotka saivat seurata. Kissa hiipi pimeydessä, yön tytär yhtenä tumman taivaan kanssa, mustat kyljet vastakkain. Sumu asettui tähdiksi kissan turkkiin, jalokiviksi viiksien kärkiin.

Luurankotyttö kuiskaa: "Sinulla on runoilijan sielu." Pimeydessä valkoisina hohtavat kylkiluut katoavat luurankopuiden sekaan. Lihaton lihattomien sekaan, osaksi ääretöntä metsää. Kissa vahtii puiden tanssia, odottaa kylmää kättä silittämään kiiltävää karvaansa, mutta ketään ei tule.

Omenapoika kuiskaa: "Jäisitpä ainiaaksi." Pyöreät posket katoavat maassa mätänevien pudokkaiden sekaan. Makea makeiden sekaan, osaksi ääretöntä multaa. Kissa nuuhkii ilman tuoksua, odottaa pehmeää ääntä kuiskimaan imeliä sanoja kapeisiin korviinsa, mutta ketään ei tule. Ketään ei koskaan tule. Kuolema loikkaa kuunhohtoiselta katolta kuin saalistava pöllö ja iskee pitkät kyntensä päästäisen ruskeaan turkkiin. Jyrsijä ei vikise, kuten se tekee kissan kantaessa sitä niskavilloista metsästäjän merkkinä. Pimeä kahahtelee, tuhisee. Joku nauraa rannassa, ilmassa tuoksuu savu. Kissa ei kaipaa enää kotia, josta kerran lähti. Vihreät silmät tutkiskelevat pimeän ja sateen pehmentämää maisemaa. Jos kissa hetkeksi lakkaisi vaeltamasta, lakkaisi vahtimasta suurta tähdin koristettua äitiään, se ei olisi enää kissa laisinkaan, pelkkä varjo, kesyyntynyt kaiku. Kenties elämä on rakkaampi niille, jotka eivät koskaan pysähdy.