Sankarihautojen valkoiset ristit seisovat siistiäkin siistimmissä riveissä. Niiden päälle sataneet lumihuput saavat ne näyttämään pieniltä valkoisilta miehiltä, jotka nököttävät asennossa ja tuijottavat. Vain seisovat hiljaa rivissä ja katsovat jälkipolvia, joiden askeleet tallaavat polkuja hautausmaan pehmeään puuterilumeen. Kirkon ikkunoista hohkaa lempeä valo, samanvärinen kuin kellanoranssina kiekkona puiden taakse piiloutuvasta auringosta. Sinä odotat portaiden huipulla, valmiina laskeutumaan alas kirkonmäkeä. Minä katson kynttilöiden parvea muualla makaavien kiven luona. Muutamassa kynttilässä palaa edelleen pieni väpättävä liekki. Perhe kävelee ulos kivisen muurin rajaamalta alueelta. Äänettömyys tanssii paljain jaloin pitkin kylmää maata, hameenhelmat hoikkiin sääriin hukkuvan lailla tarttuen. Sinä seisot portailla ja odotat. Hengityksen kosteus jäätyy hiuksiin ja saa minut näyttämään vanhukselta. Minä pelkään vanhenemista.

Isän sukulaiset puhuivat kahvipöydässä ikääntyvistä tuttavistaan. ”Niin se vain on, kun tulee vanhaksi menee kaikilta joko järki tai jalat. Paitti Rainummen Matilta. Mut se nyt on iha ihme mies muutenki.” Ja he nauravat, vaikka kaikkien kasvoilla on suru ja huoli. Ihmiset lakkaavat pärjäämästä omillaan.

Muualla lepäävien kiven ympärillä on lumeton laikku. Kymmenien kaipaavien ihmisten kynttilöiden lämpö sen siihen on pyhien aikaan sulattanut. Pakkanen kohmettaa sormet ja kasvot.  Sankarihautojen kasvot vahtivat ilmeettöminä, kun sinä seisot portaiden huipulla ja odotat. Minä katson pipon reunan alta valkoisena hohkaavaa pilvipeittoa ja kuiskaan jotain mistä en saa itsekään selvää. Sankarit hymyilevät hiljaa kun kävelemme alas jäisiä portaita. He ovat kai ikuisesti nuoria.