Ikkunassa jätesäkeistä tehdyt verhot, ilmastointiteipillä tiivistetyt. Äiti sanoi ettei jaksa itsenään asuvalle enää verhoja ruveta ompelemaan, hän selittää ja ohjaa lempein käsin eteenpäin, silmissään taas se katse. Muut ihmiset katsovat minua ja näen eläimen heidän sielussaan, demonit jotka tahtovat polttaa karrelle kaareutuvan kehoni. Hänen silmissään elää murhe, pohjaton kipu ja lempeys. Kuin jokin vanha ja pyhä, vuorenhuipulla istuva, joka on nähnyt niin paljon kipua että on kasvanut viisaaksi. Hän asettaa kätensä vyötärölleni enkä aisti hänestä himoa. Vain yksinäisyyttä ja kaipuuta. Tiedän että hän haluaa minun pysyvän lähellä. Kiharat hiukset vielä kosteat saunan jäljiltä. Minä olen ihminen joka juoksee.

Toisessa huoneessa kulahtanut sohva, petaamaton sänky. Tyhjilleen jäänyt. Tuhkanvaaleat hiukset pehkona pään ympärillä. Hän pitää kiinni, vetää lähemmäs. Minä pelkään ja ahdistun, en halua olla niin, en. Hän pitää kiinni ja minä luovutan. Annan kehoni valahtaa veltoksi, niin kuin naapurin kissa tekee sylissä. Hän on kärsimätön, piilotoiveittensa ajama. Hän huomaa ja katsoo minua syyllisenä, kuin keksipurkin ryövännyt lapsi. Silitän hänen päätään ja sanon antavani anteeksi. Annanhan minä, uudelleen ja uudelleen, mutten unohda. En enää. Ennen unohdinkin, mutta en enää.

Olen väsynyt. Niin väsynyt. En vain jaksaisi enää juosta. En voi jäädä kiinni. En voi, en voi, en voi.

I do believe in fairies, I do, I do. I do believe in fairies, I do, I do.