Sängynreunalla kaksi nallea. Hän voitti omansa Särkänniemestä joskus, aikoi antaa tyttöystävälleen. Se on keltainen ja sen ilme on sieluttomalla tavalla onnellinen. He erosivat, nalle jäi sängynlaidalle muistuttamaan siitä miten elämä aina johtaa epäonnistumiseen.

Toinen karhu on tummanruskea ja kulunut. Sen ennen kiiltävä turkki on nukkaantunut kahden vuosikymmenen kulkemisesta ja haisee savulta, hieltä ja seikkailulta. Silmät kätkeytyvät karvojen sekaan, kenties niiden vierellä on yhä Japanin multaa tai Arizonan kaktuksenpiikkejä. Nalle lepää kainalossani, kertoo että minulla on yhä juuret, kuinka ikinä kuljenkaan.

Minä en rakasta ketään, ja hänkin vain hieman. Tytöllä on joku toinen. Katselen pyykkien piiritanssia luukun takana. "Erotan naiseutesi liian selkeästi," hän sanoo ja solmii käsiään vyötärölleni. Annan hänen olla, mutten vastaa hänen kosketukseensa samanlaisella lämmöllä.

Hän makaa keltainen karhu sylissään. Minä suljen oven ja kävelen kuolleiden kärpästen täyttämään käytävään. Sain sateenkaarenvärisen nauhan Sveitsistä ja kannan sitä hiuksissani merkkinä ystävyydestä. Mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen. Ylioppilaslakkini odottaa valkoisena laatikossaan.