Kylmän lasin takana yö levittelee siipiään. Et ole tässä, mutta olet täällä. Lattialla on tusinoittain kuolleita kärpäsiä. Olen vetänyt luumunväriset verhot pimeyden eteen, jottei paha silmä tuijottaisi minua keltaisten koivujen oksilta. Kaikki talossa tuoksuu tutulta, aivan samalta kuin jokin jonka olen jo antanut vaipua henkilökohtaiseen historiaani. Jokin jonka olen yrittänyt unohtaa. Ikuisuuden varjot väijyvät kaappien takana kuin sairasvuoteen jalkopäässä.

Et ole paha, muttet hyväkään. Rakas vain, hellä. Tiedän, ettet aio satuttaa, ja silloinkin kun vahingossa astut varpailleni pyydät anteeksi ja häpeät kuin koiranpentu. Minä annan sinun pidellä itseäni lähellä ja nähdä kaikki heikkouteni ja pahat tapani. Sinä pyyhit pehmeästi pois kyyneleeni ja silität päätäni, naurat ilmeelleni kun imeskelen teepussista viimeiset maunjäämät pois. Saan olla heikko, olla typerä, ensimmäistä kertaa elämässäni. Saan piiloutua maailmalta sinun käsivartesi alle.

Silti pelkään joka kerta kun tunnustukset kiintymyksestä putoilevat huuliltani ja huolellisesti keräät ne talteen, kuin orava pähkinöitä pahan päivän varalle. Näethän, rakkaani, en vieläkään tiedä pidänkö todella sinusta vai vain turvallisuuden illuusiosta. Toisaalta, mitä väliä sillä on. Sinä sanoisit, että olennaisinta on onni, ja onnellinen minä kanssasi olen, sen vannon kautta kaiken mistä koskaan olen välittänyt. Silti minä olen raaka, olen valehtelija, häpeällinen, syntinen, ja joku päivä näet sinäkin. Rakastatko minua silloinkin, kun sade liimaa hiuksesi kasvoillesi ja tuulet viiltävät pehmeitä kasvojasi? Vai olenko sinulle merkittävä vain auringonpaisteen kultaamina päivinä? Rakkaani, jos jään, pelkään pääseväni liian helpolla, näethän, en koskaan opi olenko tosiaan sellainen kuin luulen, tai tiedä oletko sinä olemassa haavekuvieni ulkopuolella. Odotan kyyryssä iskua joka ei koskaan tule.