En ole koskaan kilpaillut missään. Kun olin pieni, järjestettiin kylämme urheilukentällä lasten yleisurheilukilpailuja. Ystävilläni oli mitalikaappeja. Minä en koskaan ollut läsnä, en edes yleisössä hurraamassa Tiinan nopeille jaloille tai Roosan kauas singonneelle pehmokeihäälle. Tänä viikonloppuna minä kilpailin. Mahjong on kiinalaisrahvaan vanha uhkapeli. Me pelasimme japanilaista versiota. Pelitiilien rapina pöytää vasten on tuttu ääni, se oli ainoa asia joka rauhoitti minua. Tärisin koko ensimmäisen käden. Poika, joka aikoinaan opetti minulle pelin säännöt, katsoi minuun niin kovin huolestuneesti.

Selvisin. Sijoituin kolmanneksi viimeiseksi, mutta selvisin. Mahjong ei ole se muinainen uhkapeli, jota minun tarvitsisi pelätä. Vanhemmat ovat vaarallisempia. Sinä leikit tunteillani kun se sinulle sopii, tanssitat minua kuin nukkea ja minä tanssin, tuntien oloni elottomaksi kun et huomaa minua. Et edes ymmärrä valtaasi ja sinun tulisi hävetä niin paljon enemmän kuin minun koskaan, sillä minä olen aina ollut liian heikko lähteäkseni. En enää tiedä, olenko tässä vapaasta tahdostani. En tiedä, rakastinko sinua koskaan, vai kanavoinko vain kaipuuni tyttöön, joka lähti. Hän hylkäsi minut, ja sinä olit valmis väittämään rakastavasi minua, vaikket niin tee. Surullinen, surullinen menninkäinen katsoi minuun silmillä, jotka sulattavat kiveä ja minä itkin. Siksi en voinut olla hänen kanssaan. Sinä et rakasta minua, ja siksi voin jäädä. Miten paljon voikaan ihminen antaa pantiksi tyhjästä!