Mua ei ihan aina huvittaisi ollenkaan elää. Mä näen miten mua hyväksikäytetään ja miten vähän kukaan täälläkään oikeasti välittää. Mä tiedostan sen kyllä. Mä en pidä siitä että hän pitää niin tiukasti kiinni vyötäröstäni, siitä miten hän näyttää minun olevan omaisuuttaan. Mä en kuulu kenellekään. En kenellekään. Eikä se tarkoita sitä että mä olen kenen tahansa ulottuvilla. Onko nainen tosiaankin vain miesten leikkikalu siihen asti kunnes valitsee yhden heistä ajamaan muut pois reviiriltään? Enkö minä voi omistaa ja varjella omaa reviiriäni? Eikö minulla ole oikeutta kehooni vain sen tähden, että sen etupuolella kasvaa kaksi rasvakudoksen muodostamaa möykkyä? Olenko mä minkään arvoinen? En. Mä olen typerä huora ja ansaitsisin kuolla. Mun on tehnyt taas vähästä aikaa niin kovasti mieli viiltää nahkani auki ja katsoa kun punainen virtaa ulos. Katsoa kun elämä jokena pulppuaa pois mun suonistani ja edes osittain jättää mut rauhaan. Mua oksettaa ihmisten pulssit taas. Mä en voi pitää korvaani lähelläkään kenenkään valtimoita tai rintakehää, koska alan voida niin huonosti. Mun pitäisi ryömiä johonkin hämähäkkien kansoittamaan nurkkaan ja kuolla pois. Näivettyä. Ja joskus parin vuoden päästä, joku löytää huoneen nurkasta jääkaapin vierestä kuivettuneen luurangon, jonka yllä kuihtunut nahka roikkuu kuin kulahtanut riepu kuusenoksalla. Eikö olisikin mukavaa? Juuri nyt, mua ei lainkaan huvittaisi elää. Ei, vaikka pipossani on sateenkaarenvärinen tupsu.