Pakkanen kourii pohkeitani kun vaellan halki lumipyryn. Kuoleman airueina saapuneet linnut ovat matkanneet etelään, kuten minunkin pitäisi jottei äitini itkisi iltaisin, veljeni piiloutuisi omaan nurkkaansa. Hän on puhelias vain hengittäessään minun keuhkojeni kautta.

Vanhempi opiskelija näytti entiseltä ystävältäni, kävelikin samoin askelin, mutta oli veistetty paremmasta puusta, auringonvalossa kasvaneesta. Hänen suussaan oli kaksin verroin sanoja, hartialla kolmin kerroin laululintuja. Käänsin kasvoni kohti palasina putoavaa taivasta ja ajattelin kaikkea kauneutta, minkä ihmiset sisäänsä kätkevät.

Menninkäinen katsoi minua rakastuneen silmin, kun humala alkoi hämärtää hänen mieltään. Olen kiitollinen siitä, että hän on nykyään kaukana ja siitä, että selvin päin hän pohtii toisia tyttöjä. Monilla huulilla karehtii valoisampi hymy kuin omani, monet silmät tuikkivat vilkkaampaa elämää.

Sinun pitäisi pelätä minua, sillä minä olen heikko ja haavoittuva. Jokaista murtumakohtaani koristaa terävä reuna, etkä voi korjata yhtäkään, sillä katsettasi sumentaa kauniiden ajatusten huntu.

Sinun pitäisi pelätä minua, sillä minä olen sortunut satoja kertoja. Käteni tärisevät kolmannen kahvikupin jälkeen ja keltaiset tiilet putoilevat pitkin pöytää. Näen, että tahtoisit vakauttaa huteran otteeni, mutta mitä sinä sydänpuoli minulle mahdat? Minä heitän paperilintuni tulen nieltäviksi enkä matkaa etelään kuoleman siiveniskuilla.

Minä olen lumienkeli, mutten kenenkään selän painama. Verhoan itseni valkoiseen, vaikken kuulu kenenkään kainaloon. Minä olen todellisempi kuin saatan olla, ääriviivani värisevät vasten viileää ilmaa. Vielä jonakin päivänä on minustakin tuleva kaunis.