Heitin lennokin. Se ei jaksanut taistella vastatuuleen, ei ollut erityisen hyvä lähtökohtaisestikaan. Minä katsoin sen onnetonta hoippumista, ja tunsin käteni merkit sen siivissä. Minä olisin pudonnut nopeammin. Lyijykynään jäivät hampaanjäljet kun pohdin, kauanko siihen menisi. Aamutakkini linnut olisivat levittäneet siipensä ja kantaneet minut sinne, minne kaikki toivovat.

Tämä on ensimmäinen vuosi, jonka aloitan poissa vanhempieni luota. Olen nuori, ylävartaloni kurottaessa kahdeksan betonisen lattian ulkopuolelle olin kuolevaisuudessani voittamaton. Yhtä aikaa hauras ja koko kohtaloni herra. Sitä on vapaus, minä kuiskasin itselleni. Tuuli kaarteli minua, joka tunkeuduin sen yksinäiseen palatsiin, ajoi minut takaisin huoneeni valkoiseen.

Länsituulen viileät sormet seinilläni, hiuksissani. Alistuminen, antaudun vasten lattiaa. Tuuli paiskaa oven kiinni mennessään, halveksuu minun ruumiini lapsenomaista lämpöä. Joku sitäkin kaipaa, vaan en minä. En koskaan minä.

Vanhempi opiskelija näytti entiseltä ystävältäni, kävelikin samoin askelin, mutta oli veistetty paremmasta puusta, auringonvalossa kasvaneesta. Hänen suussaan oli kaksin verroin sanoja, hartialla kolmin kerroin laululintuja. Käänsin kasvoni kohti palasina putoavaa taivasta ja ajattelin kaikkea kauneutta, minkä ihmiset sisäänsä kätkevät.

Menninkäinen katsoi minua rakastuneen silmin, kun humala alkoi hämärtää hänen mieltään. Olen kiitollinen siitä, että hän on nykyään kaukana ja siitä, että selvin päin hän pohtii toisia tyttöjä. Monilla huulilla karehtii valoisampi hymy kuin omani, monet silmät tuikkivat vilkkaampaa elämää.

Sinun pitäisi pelätä minua, sillä minä olen heikko ja haavoittuva. Jokaista murtumakohtaani koristaa terävä reuna, etkä voi korjata yhtäkään, sillä katsettasi sumentaa kauniiden ajatusten huntu.

Sinun pitäisi pelätä minua, sillä minä olen sortunut satoja kertoja. Käteni tärisevät kolmannen kahvikupin jälkeen ja keltaiset tiilet putoilevat pitkin pöytää. Näen, että tahtoisit vakauttaa huteran otteeni, mutta mitä sinä sydänpuoli minulle mahdat? Minä heitän paperilintuni tulen nieltäviksi enkä matkaa etelään kuoleman siiveniskuilla.

Minä olen lumienkeli, mutten kenenkään selän painama. Verhoan itseni valkoiseen, vaikken kuulu kenenkään kainaloon. Minä olen todellisempi kuin saatan olla, ääriviivani värisevät vasten viileää ilmaa. Vielä jonakin päivänä on minustakin tuleva kaunis.

Tiedän, olen lapsi hänen silmissään. En uskalla edes haaveilla. Silti muistan, miten isäni sanoi voivansa jättää minut pelotta, kun oli nähnyt että ystäväni oli niitä ihmisiä, joita lapsena kutsuin hohtaviksi.

Tanssimme. Silmät viiruina. Hän kiitti kun autoin kuivaamaan kattilan, vaikkei siitä ollut minulle vaivaa. Ihailen sitä, miten hän pitää elämänsä paremmin järjestyksessä, vaikka hänellä on käsi vähemmän, jalka vähemmän, ääni vähemmän. Hohtava merenneitomies.

Luikin ovesta kuin näätä. Ulkona oli pakkasta, jahtasin lumihiutaleita kielen kärjellä piittaamalla vastaantulijoista. Aikuisuus on satu, ja tässä sadussa minä tanssin lumisateessa kuin mielipuoli, koska kaikki minussa oli hetken ajan vapaata.

Minä kävelin tilhien sirkutuksessa ja haaveilin paikasta, missä kuivata pyykkini.

Pikkufuksi, pikkufuksi, pyöri ympäri. Ketään et näe, eikä kuulukaan. Pimeä laskeutuu aikaisin ja ulkona on kylmä.

Minä istuin ihmisten sirkuksessa ja haaveilin paikasta, missä lepuuttaa päätäni. Hukkasin penaalini ja polkupyöräni, kaikki tärkeimmät kapineeni. Kuinka minusta koskaan olisi elämään omaa elämääni?

Halusin tehdä valintani vain omasta puolestani, ja uskoin sinunkin tahtovan.

Ajattelin, että joutuisin syyttämään itseäni, jos olisit onneton kaupungissa johon olit minua seuraten tullut.

Nyt olet onneton toisaalla, ja siinäkin tunnen olevani syyllinen. En nähnyt, että kaikki oli romahtava niskaani, huolimatta siitä miten päättäisin.

Tämä on julmasti sanottu, mutta tiedän, että antaisit minulle anteeksi, sillä ethän ole mitään kaivannut kuin minua ja kaikkea kylmyyttäni.

Silti sinä olet se, joka yrittää yksinkertaistaa ihmiset algoritmeiksi. Sinä olet se, joka päässään kuvaa keskusteluita puukaavioina.

Minä näen puiden oksissa ihmisyyden. Ne jakautuvat satunnaisina kuin elämät. En tahdo jakautua enää. Etkö siis antaisi minun syöksyä?

En kutsunut häntä ollenkaan, mutta seisoin silti asemalla, väristen yön hämärästä ja puiston aavevaloista.

Jos uuden on aina oltava hyökkäys vanhaa kohtaan, loukkaako vanha uutta?
Jos sinä olet vanha ja hän on uusi, oletteko te tuomitut taistelemaan kuin metsot kevätkankaalla?
Olenko minä postmoderni nainen, tai ylipäätään olemassa?
Hyökkääkö hän minun elämääni kohtaan, koska minä sodin vastaan hänen maailmaansa?
Jos Jeesus on vasen peukalosi, onko pyöräni kumeissa ilmaa huomenna?

Hän suuteli minua otsalle aamuyöstä ja katosi sumuun. En ikävöinyt. 
Pyysit minua ostamaan sinulle haalarimerkin. Olit myöhässä.

Itkin vain koska rakastan sinua.

Itkin vain koska jäätelö oli loppu.

En itkenyt.

Mitä väliä
on lehtorin tatuoinneilla?

Kengissäni on kuraa.

Minä tuijotin biologianopiskelijaa tunnin, toisenkin. Hänen lyhyet, punaiset hiuksensa heiluivat musiikin tahdissa, enkä ollut pitkään aikaan nähnyt mitään niin kaunista. Silmäni olivat illan sumentamat, enkä muistanut sinua hetkeen. Jos olisin rohkeampi, olisin astellut hänen viereensä, mutta ei minussa ole sellaista voimaa. Minä lähdin kotiin, kun hän katosi, hengitin huurua hämärään ja haaveilin siitä, miten vielä joskus saisin elämäni koottua selkeäksi.

Neanderthal-pojan opintotuet ovat lopussa. Auttaisin jos voisin, mutta minkä minä millekään mahdan, askeettisena kuin Buddha itse. Tiedän hänen itkevän iltaisin, kaukana toisessa kaupungissa, missä hänen entinen heilansa nauraa kostealla nurmella kuin nuoruuden enkeli.

Syksy on niin kovin kaunis, mutta rakkaudeton. Ihmiset kirkuvat kaikissa väreissä, tahtovat jonkun vierelleen, eivät ymmärrä, ettei tässä maailmassa kukaan saa sitä, mitä todella toivoo. Et edes sinä, joka olet hyvä, kiltti, hellä, ja kenellepä, kellä, ois vastaansanomista. Et edes sinä, jonka käteen yhä tarttuisin, jos sitä minulle tarjoaisit.

Lintutornilta näkee kaislikkoiselle järvelle, ja on kuin koko kaupunkia ei olisikaan, kuin olisin samonnut kauas korven uumeniin. Suomuta riisti kengät jaloistani, yritin pestä pahimmat sääristäni ennen kuin palasin kotiin. Lenkkeilijät kulkivat minusta ohi hiekkatiellä, juoksivat vain, näkemättä sitä kaikkea kauneutta, mikä piili vain muutaman puunrungon takana. Kenties he olivat jo seikkailleet minun seikkailuni.

Kämppikseni on kaunis. Sitä hän tosiaan on, hymyillessään niin leveästi, että tuntuu siltä kuin pitäisi kääntää katse pois ennen kuin häikäistyy. Tämä kummallisen tilava huoneeni melkein kaikuu autiossa valkoisuudessaan, vaikka olen yrittänyt ja yrittänyt tuoda siihen elämää. Luulen, että kämppikseni huone ei kumise, vaan on hänelle kuin kutsuva pesä. Minä olen niin tottunut ahtauteen, etten voi ymmärtää, miten tällaisesta valtavasta tilasta tehdään koti. Silti olen jotenkin tehnyt tästä kaupungista kotini. Lenkkeilijät saavat katsoa kuten katsovat: tämä on minun kaupunkini yhtä paljon kuin heidänkin.

Kenties minun kaupunkini on aivan toinen kuin tietä näyttäneen miehen. Kenties naapuri ei ikkunastaan katso puiden latvoja, eikä syttyviä valoja. Kenties olen ainoa, josta kirkkaan puron sorsat ovat kuin taikuutta, merkki siitä, että niin paljon on täällä samaa. Minun silmissäni tämä kaupunki on kaunis, ja täynnä minun lunastamatonta tulevaisuuttani. Toivo saa lamput hohtamaan kirkkaampaa valoa.

Minä pakenin seinieni sinertävältä hiljaisuudelta. Minua vain hiukan vanhemmat istuivat ruokapöydän ääressä kirjavissa haalareissaan kuin lapset päiväkodin pihalla, puhuivat politiikasta ja ohjelmoinnista. Juuri sillä tavoin kaikki virtaa, muuttumatta. 

Sinä pidit minua polvellasi kuin ostoskeskusjoulupukki kaupallisen elokuvan väriloistossa, puhalsit korvaani varmana että pelkkä hengityksesi ääni voisi kertoa minulle kaikki ne salaisuudet, joita kannat. Sinun synkimmätkään hetkesi eivät vajoa yhtä syviin syövereihin kuin minun jokapäiväiset harha-askeleeni. Silti jokaisella jaetulla hengenvedollamme minä tunnen onnen heräävän luutuneessa sydämessäni. Minä rukoilen samoin sanoin syleilyä ja unohdusta. 

Kangasriepu on liian kapea peittämään ikkunaa kokonaan. Aurinko kurottaa sisään reunoilta, sivelee mustasukkaisena kapeasilmäisen pojan paljasta selkää. Huolimatta kaikista illoista ja öistä, minä tulen unohtamaan hänen nimensäkin. Hyvin vähän piilee rakastettavaa hänen takkuisen pellavansa alla.

Sinä näytit loukkaantuneelta, varmasti olitkin. Olisin halunnut selittää, vaikkei se mitään olisi auttanut. Minä olin langennut jo kauan ennen kuin tapasinkaan sinua, ja silti sinä odotit kunnes olin sinua varten valmis. Kiitoksena kaikesta kiintymyksestäsi minä livistin, kun oli jo liian myöhäistä. Minä olen aina rukoillut samoin sanoin turvapaikkaa ja pakotietä, tietämättä itsekään kumpaa todella kaipaan.

Historia toistaa itseään, koska ihmiset ovat typeriä.

Hän ja minä istuimme bussipysäkillä kietoutuneina yhteiseen kosteaan huopaan ja katsoimme, miten sateen raja liukui hitaasti katua eteenpäin. Kakkutaikinassa oli taas liikaa sokeria, mutta tällä kertaa se ei ollut minun vikani. Minua ei lainkaan haitannut, että ohikulkijoista olisimme näyttäneet pariskunnalta.

Poika, joka kerran vannoi minulle rakkauttaan ei halunnut puhua edes ystävilleni. Minä kiroan jokaista julmaa sanaa, jonka ahdistustani purkaakseni laskin hänen tai jonkun toisen harteille. Silti en hyväksy väitettä, että se kaikki oli minun vikani ja hän on uhri ja marttyyri. En, vaikka viimeinen yhteinen ystävämme kietoo hänet suojelevaan saippuakuplaan ja piirtää sädekehää hänen kihariensa taakse. En tiedä mitä tekisin hänen kanssaan, sillä asia vaivaa minua turhan paljon, mutten silti tahtoisi puhua hänelle, sillä ymmärrän, ettei hän sitä toivo. 

Emme olleet puhuneet kuukauteen, mutta silti sinä vastasit minulle, kun olin yöllä itkenyt yksinäisyyttä ja seinillä ryömiviä historian varjoja. Kaikkein eniten kaikista minä pelkään kadottavani sinut.