Laskeva aurinko maalaa kullanvärisiä laikkuja käytävän seinille. Hänen askeleensa kaikuvat hiljaisuudessa, hiukset ovat maalatut kullalla.

En ollut edes ymmärtänyt, miksi ahdistus oli kietonut minut tukahduttavaan syleilyynsä. Istuin lattialla ja itkin itseni kuiviin. Samalla olin niin kiitollinen kyvystäni itkeä. Elämä on kummallista, ihmismieli on kai vain suuri sokkelo. En vieläkään tunne itseäni. Paremmin kuin ennen kuitenkin. 

On vaikea uskoa, että on jo kesä. Vanhempi vuosikurssi valmistuu tänä iltana. Talo hiljenee ja vaipuu muutaman viikon kesäiseen horrokseen. Minua ei väsytä, vaikka olin lopen uupunut koko kuluneen viikon. Ymmärsin nyt. Se johtui hänen lähdöstään. Surullisen menninkäisen. Me emme ole puhuneet kunnolla kuukausiin, vaikka hän asuu vain kerrosta alempana, vaikka hän syö samassa ruokalassa ja kulkee samoja pihateitä. Minulla oli vain niin paljon sanottavaa vielä, pelkäsin ettei hän koskaan saisi kuulla sitä kaikkea. Kirjoitin kirjeen, kolmisivuisen kaiken kaikkiaan. Jätin sen hänen löydettäväkseen. Ei siinä paljoa lopulta sanottu. Kiitos, anteeksi, hyvästi. Ei minulla kai enempää sanoja ollutkaan.

Hän hymyili minulle lämpimämmin kuin kuukausiin. Olen onnellinen. Olen saanut päätökseen sen kaaoksen, jonka ajattelemattomuuttani aiheutin. Ehkä nyt voin antaa hänen mennä. Muistanen silti aina, miten annoin hänen jäädä yksin pimeyteensä. Se lienee hänelle oikea paikka asustaa.