Tanssijan kevyet jalat hivelevät kylmää lattiaa. Hikipisarat helmeilevät keskittyneillä kasvoilla. Häntä sanottiin vuosisadan lupaukseksi, kunnes ruskeatukkainen saapui hymyillen hänen salinsa reunalle. Seiniä peittävät valkoiset laput. He liimasivat niitä yhdessä silloin kun talo menetti höyhenensä. Tuuli leikkii ilkkuen nurkissa, pilkaten ihmiselämän heiveröisyyttä ja helposti ennustettavaa oikullisuutta. Tuuli oli aina ollut vapaa eikä voinut ymmärtää kahlitun tanssijan kyyneleitä.

Tanssijan lasisiin silmiin heijastuu paperilampuista hohkaava kellertävä valo. Hän hymyilee ja liikkuu pehmeästi kuin kissaeläin, joka saalistaen hiipii samettisessa pimeydessään. Musiikki on vaiennut jo kauan aikaa sitten, ääneti kytevillä raunioilla ei verso vielä mitään. Tanssijan sulavat askeleet maalaavat taivaan värejä kiviseen lattiaan. Tuuli juoksee kikattaen ohi, huojuttaen kevyitä paperilyhtyjä. Liekkien lepatus voimistuu hetkeksi vain sammuakseen saman tien. Tanssija liikkuu hiljaa pimeydessä tähtien hiipiessä yli karrelle palaneen maailman.

Ruskeatukkaisella oli toisessa kädessään veitsi ja toisessa kädessä sakset. Sulavin liikkein hän silpoi taivaan pehmeää kalvoa. Tanssija ei voinut kuin katsoa, haltioituneena siitä miten pieni ja yksinkertainenkin liike saattoi olla niin kaunista. Hän ymmärsi, että kaikki mitä hän oli tavoitellut, oli turhaa työtä. Hänen kovalla vaivalla aikaansaamansa ruumis, hänen hankitut taitonsa, ne eivät olleet minkä arvoisia ja hän oli pohjannut tulevaisuutensa tyhjyydelle. Tanssija katsoi jalkansa vieressä istuvaa valkoista kaniinia. Sen leuat liikkuivat lakkaamatta sen puputtaessa ruohoa, joka heiveröisenä yritti kasvaa karusta maasta. Hän näki olevansa kuin ruoho, joka lakkaamatta yritti vain päätyäkseen jonkun toisen ravinnoksi. Pitkäsormisin käsin hän nosti kaniinin, tunsi sen pehmeyden ja lämmön ja nopeana hakkaavan sydämen sykkeen. Hän roikotti pientä eläintä edessään ja katsoi sitä silmiin, eikä nähnyt niiden pohjalla mitään, joka antaisi hänelle toivoa. Surumielisesti hymyillen hän taittoi kaniinin niskat ja pehmein askelin hiipi pois. Ruoho ei laannut hänen jaloissaan.

Tuuli ei ole vahvempi kuin ihminen. Korsina he heiluvat sen otteessa, mutta eivät katkea. Ja mitä muuta tuuli lopulta tekeekään kuin silittää hellästi heidän selkiään ja kantaa heidän nauruaan halki ajan ja etäisyyden? Tanssija muistaa kerran lapsena nähneensä auringonpaisteeseen heijastuneen kasvot, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Silmien voittamaton itsevarmuus iski leiman hänen paperiseen sieluunsa. Ja niin, kun tuuli riepotti häntä kuin kaupungin paperilyhtyjä, jotka langoissaan kevyinä keinuivat, hänen silmiensä taa piirtyi aina kuva noista kasvoista.

Kaupunki on mennyttä, kadonnut ikuisesti. Tanssija kaatuu uupuneena kiviselle maalle. Yksinäinen lintu katsoo häntä hetken aikaa uteliaana ja lennähtää sitten pois. Hiljalleen ruoho versoo karusta maasta, ja autiossa maailmassa kukaan ei sitä enää lannista. Ruskeatukkaisen ilkikuriset kasvot virnistelevät tuhkansekaisen pilvipeiton seasta. Tuuli repii valkeat laput irti seinistä ja peittelee niillä uupuneen tanssijan uneensa. Eikä ole mitään kauniimpaa kuin ikuisuuden hengen hellästi rakentama hauta, jossa jäntevä ruumis uinuu niin kauan kuin tuuli juoksee ainaista pilkkaavaa juoksuaan.