Mä istun ja olen äänetön. Tuuli ja sade kiusoittelevat toisiaan ympärilläni. Niin syntyivät sateen ja tuulen lapset, myrskyjen tyttäret ja kesäsateiden pojat. Istun lattialla salaisesti rakastaen. Hän laulaa ja minä värisen hänen äänensä mukana. Muistan kun ensimmäisen kerran kuulin hänen laulavan ja resonointi soi jo silloinkin luuytimissäni asti ja hetkeä myöhemmin hän itki ja minä pelkäsin hänen äitiään enemmän kuin ketään koskaan, koska naisella oli jääpuikkojen koristama aura joka jäädytti ilman tiiliseinäksi sadan metrin säteeltä. Kanto on märkä, sammal on märkää ja varpaiden välistä pusertuu vettä kun kävelee. Oravien uteliaat silmät katsovat meitä. Hän sanoo että vain yhdellä on sama kunnia kuin minulla. Hänen jokaisesta liikkeestään näkee että hän on elossa.

He osoittavat minua ja sanovat: Tässä on meidän ystävämme, ja jostain kumman syystä hän hymyilee aina. Minä näin jokaisen askeleen myötä enemmän kuin he koskaan. Minä olen aina ollut utelias. Löysin tien varrelta kuolleen punarinnan, jonka silmät muurahaiset olivat syöneet ja jonka pää oli ontoksi järsitty. Minä keräsin kukkia, tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja, ja levitin niitä linnun ympärille. Ohiajavat ihmiset mulkoilivat minua metallilaatikoidensa uumenista. Mitä tuokin kakara tuossa tienvarressa heiluu. Puhelinlangalla istui toinen punarinta, hailakamman värinen, naaras, ja huusi niin loputtoman monta kertaa kutsuhuutoaan sateesta paksuun ilmaan. Minä kävelin kotiin sieni kädessäni ja lauloin hiljaa virsiä. Isoa tietä ei saa ylittää ruuhka-aikaan. Ylitin kuitenkin. Olen vielä hengissä.

Tämä ei ole enää koti. Nyt kun olen asunut muuallakin, minusta on tullut koditon. Olen irtain, pala joka ei sopinut kumpaankaan palapeliin. Minä istun lattialla hiljaa. Ja minusta on tullut koditon.

Kävin kotieläinpihalla. Ensimmäinen maitohampaani irtosi siellä laskiaisena kun olin viisi. Kymmenen vuotta sitten, ylikin. Ja minä rapsuttelin vuohia ja yhtäkkiä ymmärsin, että tuskin yksikään tilan eläimistä oli enää sama kuin kymmenen vuotta sitten. Nämä olivat niiden lapsia tai lapsenlapsia, monta sukupolvea eteenpäin. Kaikki maailmassa hupenee, katoaa ja vaihtuu samassa ajassa kuin hampaat.