Minä roikuin puolittain tyhjyydessä. Tuuli riepotti hiuksiani, kun katsoin miten kaupunki sylki värikkäitä sisäelimiään tähtikirkkaan halki kuin henkensä puolesta taisteleva merimakkara. Nauroin kuin lapsi tai mielipuoli, mieleni teki huutaa taloni juurella seisoville miehille rivoja sanoja. Olen juopunut vain värivaloista, mutta vereni ei olisi riittävän puhdasta annettavaksi.

Heitin lennokin. Se ei jaksanut taistella vastatuuleen, ei ollut erityisen hyvä lähtökohtaisestikaan. Minä katsoin sen onnetonta hoippumista, ja tunsin käteni merkit sen siivissä. Minä olisin pudonnut nopeammin. Lyijykynään jäivät hampaanjäljet kun pohdin, kauanko siihen menisi. Aamutakkini linnut olisivat levittäneet siipensä ja kantaneet minut sinne, minne kaikki toivovat.

Tämä on ensimmäinen vuosi, jonka aloitan poissa vanhempieni luota. Olen nuori, ylävartaloni kurottaessa kahdeksan betonisen lattian ulkopuolelle olin kuolevaisuudessani voittamaton. Yhtä aikaa hauras ja koko kohtaloni herra. Sitä on vapaus, minä kuiskasin itselleni. Tuuli kaarteli minua, joka tunkeuduin sen yksinäiseen palatsiin, ajoi minut takaisin huoneeni valkoiseen.

Länsituulen viileät sormet seinilläni, hiuksissani. Alistuminen, antaudun vasten lattiaa. Tuuli paiskaa oven kiinni mennessään, halveksuu minun ruumiini lapsenomaista lämpöä. Joku sitäkin kaipaa, vaan en minä. En koskaan minä.

Pakkanen kourii pohkeitani kun vaellan halki lumipyryn. Kuoleman airueina saapuneet linnut ovat matkanneet etelään, kuten minunkin pitäisi jottei äitini itkisi iltaisin, veljeni piiloutuisi omaan nurkkaansa. Hän on puhelias vain hengittäessään minun keuhkojeni kautta.

Vanhempi opiskelija näytti entiseltä ystävältäni, kävelikin samoin askelin, mutta oli veistetty paremmasta puusta, auringonvalossa kasvaneesta. Hänen suussaan oli kaksin verroin sanoja, hartialla kolmin kerroin laululintuja. Käänsin kasvoni kohti palasina putoavaa taivasta ja ajattelin kaikkea kauneutta, minkä ihmiset sisäänsä kätkevät.

Menninkäinen katsoi minua rakastuneen silmin, kun humala alkoi hämärtää hänen mieltään. Olen kiitollinen siitä, että hän on nykyään kaukana ja siitä, että selvin päin hän pohtii toisia tyttöjä. Monilla huulilla karehtii valoisampi hymy kuin omani, monet silmät tuikkivat vilkkaampaa elämää.

Sinun pitäisi pelätä minua, sillä minä olen heikko ja haavoittuva. Jokaista murtumakohtaani koristaa terävä reuna, etkä voi korjata yhtäkään, sillä katsettasi sumentaa kauniiden ajatusten huntu.

Sinun pitäisi pelätä minua, sillä minä olen sortunut satoja kertoja. Käteni tärisevät kolmannen kahvikupin jälkeen ja keltaiset tiilet putoilevat pitkin pöytää. Näen, että tahtoisit vakauttaa huteran otteeni, mutta mitä sinä sydänpuoli minulle mahdat? Minä heitän paperilintuni tulen nieltäviksi enkä matkaa etelään kuoleman siiveniskuilla.

Minä olen lumienkeli, mutten kenenkään selän painama. Verhoan itseni valkoiseen, vaikken kuulu kenenkään kainaloon. Minä olen todellisempi kuin saatan olla, ääriviivani värisevät vasten viileää ilmaa. Vielä jonakin päivänä on minustakin tuleva kaunis.

Tuijotin hänen sädekehäänsä pöydän yli. Teekuppi viileni käsissä, silmät kapenivat viiruiksi hymyillessä ja hän luuli minun nukahtavan. Tosiasiassa vain nauroin, nauroin niin että poskeni kipeytyivät.

Tiedän, olen lapsi hänen silmissään. En uskalla edes haaveilla. Silti muistan, miten isäni sanoi voivansa jättää minut pelotta, kun oli nähnyt että ystäväni oli niitä ihmisiä, joita lapsena kutsuin hohtaviksi.

Tanssimme. Silmät viiruina. Hän kiitti kun autoin kuivaamaan kattilan, vaikkei siitä ollut minulle vaivaa. Ihailen sitä, miten hän pitää elämänsä paremmin järjestyksessä, vaikka hänellä on käsi vähemmän, jalka vähemmän, ääni vähemmän. Hohtava merenneitomies.

Luikin ovesta kuin näätä. Ulkona oli pakkasta, jahtasin lumihiutaleita kielen kärjellä piittaamalla vastaantulijoista. Aikuisuus on satu, ja tässä sadussa minä tanssin lumisateessa kuin mielipuoli, koska kaikki minussa oli hetken ajan vapaata.

Pikkufuksi, pikkufuksi, juokse vielä lujempaa. Onhan sinun nähtävä, mikä on oravanpyörä, jotta voit murtua myöhemmin.

Minä kävelin tilhien sirkutuksessa ja haaveilin paikasta, missä kuivata pyykkini.

Pikkufuksi, pikkufuksi, pyöri ympäri. Ketään et näe, eikä kuulukaan. Pimeä laskeutuu aikaisin ja ulkona on kylmä.

Minä istuin ihmisten sirkuksessa ja haaveilin paikasta, missä lepuuttaa päätäni. Hukkasin penaalini ja polkupyöräni, kaikki tärkeimmät kapineeni. Kuinka minusta koskaan olisi elämään omaa elämääni?

Ajattelin, että sinäkin olisit onnellisempi, jos päästäisin sinut menemään.

Halusin tehdä valintani vain omasta puolestani, ja uskoin sinunkin tahtovan.

Ajattelin, että joutuisin syyttämään itseäni, jos olisit onneton kaupungissa johon olit minua seuraten tullut.

Nyt olet onneton toisaalla, ja siinäkin tunnen olevani syyllinen. En nähnyt, että kaikki oli romahtava niskaani, huolimatta siitä miten päättäisin.

Tämä on julmasti sanottu, mutta tiedän, että antaisit minulle anteeksi, sillä ethän ole mitään kaivannut kuin minua ja kaikkea kylmyyttäni.

Silti sinä olet se, joka yrittää yksinkertaistaa ihmiset algoritmeiksi. Sinä olet se, joka päässään kuvaa keskusteluita puukaavioina.

Minä näen puiden oksissa ihmisyyden. Ne jakautuvat satunnaisina kuin elämät. En tahdo jakautua enää. Etkö siis antaisi minun syöksyä?